Kreikan velan taustat

Kreikan kansanäänestys tuotti joitain teräviä keskusteluja Euroopan Unionissa, joka edustaa tämänhetkistä jatkuvaa tietämättömyyttä koskien pelin sääntöjä. Osallistujat repivät toisensa kappaleiksi pyrkimyksessään päättää olivatko kreikkalaiset vastuussa velastaan, vaikkakin he varovasti välttivät väitteitä luotonantajien koronkiskonnasta. Mutta he kohtasivat toisensa hyvin tietämättöminä Euron historian osalta sekä sen luonnin syistä.

Euro - Kylmän sodan aikainen Anglo-Saksinen projekti

Rooman sopimuksesta alkaen, 64 vuotta sitten, « Eurooppa-projektin» (CECA, CEE, UE) jatkumossa hallitukset toisensa jälkeen ovat kuluttaneet valtavia, ennakoimattomia summia rahaa rahoittaakseen propagandansa mediassa. Päivittäin, satoja artikkeleita, radio- ja televisio-ohjelmia on rahoitettu Brysselin toimesta jotta voidaan vaikuttaa ajatteluumme väärällä versiolla sen historiasta, ja saada meidät uskomaan että nykyinen « Eurooppa-projekti » on sama projekti kuin se oli kahden maailmansodan välillä.

Arkistot ovat nyt saatavina kaikille. Ne esittävät että vuonna 1946, Winston Churchill ja Harry Truman päättivät jakaa Euroopan mantereen kahtia: yhdellä puolella, heidän vasallinsa, toisella puolella Neuvostoliitto ja heidän omansa. Varmistaakseen että yksikään valtio ei olisi kykeneväinen vapauttamaan itseään heidän yliherruudestaan, he päättivät manipuloida aikakautensa ideaaleja.

Mitä silloin tunnettiin « Eurooppa-projektina » ei ollut koskaan tarkoitettu puolustamaan mitään yhteisiä arvoja, vaan luomaan yhteyden raaka-aineiden hyödyntämisessä Ranskan ja Saksan puolustusteollisuuksissa jotta voitaisiin varmistaa että nämä maat eivät olisi kykeneväisiä synnyttämään uusia sotia (Louis Loucheurin ja Comte Richard de Coudenhove-Kalergin teoria [1]). Ei ole mitään yritystä kieltää näiden syvällisiä ideologisia eroja, vaan varmistaa että ne eivät koskaan enää toimisi toisiaan vastaan väkivallalla.

Brittiläinen MI6 ja CIA asetettiin sitten vastuuseen ensimmäisen « Eurooppalaisen kongressin » perustamisesta Haagissa toukokuussa 1948, johon osallistui 750 henkilö (mukaan lukien François Mitterrand) 16 maasta. Se oli yritys palauttaa « Eurooppa-projektin liittovaltio » (Walter Hallstein luonnostelema—Euroopan Kommission tulevaisuuden presidentti – Adolf Hitlerille) Coudenhove-Kalergin retoriikan pohjalta.

Useita vääriä ideoita tämän Kongressin osalta tulee korjata.
– Ensimmäiseksi, se tulee asettaa todellista taustaansa vasten. Yhdysvallat ja Yhdistynyt Kuningaskunta olivat juuri julistaneet kylmän sodan Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliittolaiset vastasivat tukemalla tsekkiläisiä kommunisteja jotka onnistuivat laillisesti anastamaan vallan « Prahan vallankaappauksessa » - (« Voitollinen helmikuu » Neuvostoliiton historiankirjoituksen mukaan. Washington ja Lontoo organisoivat sitten Brysselin sopimuksen joka jäi odottamaan NATO:n luomista. Kaikki osallistujat Eurooppalaisessa kongressissa olivat anglo-saksis-mielisiä ja Neuvostoliiton vastaisia.
– Toiseksi, kun Winston Churchill antoi puheensa, hän otti käyttöön « Eurooppalainen » määrittääkseen Euroopan mantereen asukkaat jotka väittivät olevansa kommunismia vastaan (mutta eivät Iso-Britannian asukkaita, jotka hänen mukaansa eivät ole eurooppalaisia). Churchill ei koskaan hyväksynyt omana aikanaan että Lontoon tulisi olla osa Euroopan unionia muutoin kuin sen valvojana.
– Kolmanneksi, Kongressin aikana syntyi kaksi ryhmittymää – « Unionistit », joiden ainoana päämääränä oli yhdistää kaikki keinot vastustaa Kommunismin leviämistä - ja « Federalistit », jotka halusivat toteuttaa liittovaltion Natsi-projektin joka haluttiin asettaa äänestämättömän hallituksen vallan alle.

Kongress määritteli kaiken mitä on saatu aikaan siitä lähtien, toisiaan seuraavien nimikkeiden CECA, EEC ja EU puitteissa.

Kongressi adoptoi yhteisvaluutan periaatteen. Mutta MI6 ja CIA olivat jo luoneet Independent League for European Cooperation (ILEC) -organisaation [2] – josta on sittemmin tullut European League for Economic Cooperation (ELEC). Sen tavoitteina olivat, sen jälkeen kun Unionin instituutiot olisivat luotuja, vaihtaa yleisestä rahajärjestelmästä (tulevaisuuden eurooppalainen valuuttayksikkö – ECU) yhteen valuttaan (Euro), niin että Unionin jäsenvaltiot eivät voi poistua [3].

Tämä on projekti jonka François Mitterrand toteutti vuonna 1992. Historian sekä François Mitterrandin osallisuuden Haagin Kongressissa vuonna 1948 huomioiden, olisi absuria nykyaikana väittää että eurolla olisi ollut mitään muita toimintoja. Tästä johtuen, kohtuullisen loogisesti, nykyinen Sopimus ei huomioi Eurosta irtautumista - tämä vaatii Kreikkaa, mikäli se niin toivoo, jättämään Unionin ensin, ja vain sitten jättämään Euron.

« Eurooppalaisen projektin » sisällyttäminen Yhdysvaltain järjestelmään

Unioni on käynyt läpi kaksi pääasiallista vaihetta:
– 1960-luvun lopulla, Yhdistynyt Kuningaskunta kieltäytyi osallistumasta Vietnamin sotaan ja toi sotilaansa takaisin Persian-lahdelta ja Aasiasta. Britit lakkasivat ajattelemasta itseään 51. Yhdysvaltain osavaltiona, ja alkoivat tuomaan esiin heidän « erityislaatuista suhdettaan » Washingtonin kanssa. Josta johtuen he päättivät liittyä Unioniin (1973).
– Neuvostoliiton hajottua, Yhdysvallat pysyivät pelin tunnustettuina mestareina. Yhdistynyt Kuningaskunta auttoi näitä, ja muut valtiot toimivat kuuliaisesti. Tuloksena, Unioni ei koskaan tuottanut mitään ajatuspohjaa levitäkseen itään, tuottaen vain vähän enemmän kuin Washingtonin tekemän ja Ulkoministeri James Bakerin ilmoittaman päätöksen hyväksymisen. Vastaavasti, se on myös omaksunut Yhdysvaltain sotilas-strategian [4] kuten myös näiden taloudelliset ja sosiaaliset mallit, jotka ovat ominaisuuksiltaan epätasa-arvoisia.

Kreikan kansanäänestys paljastaa lumivyöryn – toisaalta eurooppalaiselle eliitille, joiden elämästä on tulossa jatkuvasti vaikeampaa, ja varauksetta tukevat « Eurooppa-projektia » - ja toisaalta, työväenluokille, jotka kärsivät järjestelmästä ja hylkäävät sen - ilmiö joka on jo ilmaistu Maastrichtin sopimuksen allekirjoittamisessa, mutta vain kansallisella tasolla Tanskan ja Ranskan toimesta vuonna 1992.

Ensimmäiseksi, eurooppalaiset johtajat kyseenalaistivat kansanäänestyksen demokraattisen hyväksyttävyyden. Euroopan Neuvoston Pääjohtaja, Thorbjørn Jagland (henkilö joka poistettiin Nobel-valtuuskunnasta korruption johdosta [5]) ilmoitti
– että kampanjan kesto oli liian lyhyt (10 päivää 14 sijaan) ;
– että sitä ei voisi valvoa kansainväliset organisaatiot (liian pitkä järjestettäväksi),
– ja että kysyttävä kysymys ei ollut selkeä tai ymmärrettävä (huolimatta Unionin ehdotuksesta, julkaistuna Virallisessa lehdessä, on lyhyempi tai yksinkertaisempi eurooppalaiset sopimukset jotka lähetettiin kansanäänestykseen).

Polemiikki kuitenkin kuohui sen jälkeen kun Kreikan valtioneuvosto, joka tuli hälytetyksi tiettyjen erityisesten ulottuvuuksien osalta koskien näitä kolmea kohtaa, ilmoitti konsultaatioiden laillisuudesta.

Äänekkäin media sitten ilmoitti että jos kansakunta äänesti « no », kreikkalainen talous tulisi ottamaan askeleen kohti tuntematonta.

Ja kuitenkin tosiseikkana on että euro-vyöhykkeeseen kuuluminen ei takaa taloudellista suorituskykyä. Jos viittaamme IMF:n (International Monetary Fund) luetteloon koskien GDP:n ostovoimapariteettia (PPP), vain yksi jäsen Unionin jäsenvaltioista on maailman kymmenen parhaan joukossa: Luxembourgin veroparatiisi. Ranska on vasta 25. sijalla 193 maasta.

Euroopan Unionin kasvu oli 1,2 % vuonna 2014, joka asettaa sen 173. sijalle - joka on yksi maailman huonoimmista tuloksista (maailman keskiarvo on 2,2 %).

Meidän tulee huomioida että Unioniin kuuluminen ja Euron käyttö eivät ole takuita menestyksestä. Joten jos eurooppalainen eliitti yhä tukee tätä « projektia », se johtuu siitä että se on heille voitollinen. Todellakin, luomalla yhteismarkkinan, yksittäinen valuutta voimassa markkinapaikalla, Unionistit ovat sekoittaneet korttipakan uudelleen. Ja tästä eteen päin, erot eivät enää ole jäsenvaltioiden välillä, vaan sosiaalisten luokkien välillä, joista on tullut yhtenäisiä koko Euroopan laajuisesti. Tästä johtuen rikkaammat luokat puolustavat Unionia, kun taas köyhemmät toivovat paluuta jäsenvaltioihinsa.

Järjesttömyys koskien Unionia ja Euroa

Useiden vuosien ajan, väittely on käynyt epäymmärrettäväksi virallisen sanaston puitteissa – eurooppalaiset eivät ole eurooppalaisen kulttuurin jakajia, vaan yksinkertaisesti Unionin jäseniä. Kylmästä sodasta lähtien, vavhistamme että venäläiset eivät ole eurooppalaisia, ja että jättämällä Unionin, Kreikka jättäisi eurooppalaisen kulttuurin jonka kehto se on.

Sanottakoon että « koirat eivät synnytä kissoja ». Unioni luotiin anglo-saksien toimesta, muutamien entisten natsien avustamana, Neuvostoliittoa vastaan. Se tukee Ukrainan hallitusta tänään, mukaan lukien natsit, ja on julistanut taloudellisen sodan Venäjää vastaan naamioiden toimenpiteet « pakotteiksi ».

Ja sen nimi ei tiedota sinulle että Unionia ei luotu yhdistämään Euroopan mannerta, vaan jakamaan se, ja erityisesti erottamaan Venäjä. Tämä on se mitä Charles De Gaulle vastusti kun hän ilmoitti että Eurooppa voisi laajentua « Brestistä Vladivostokiin ».

Unionistit vahvistavat että « Eurooppa-projekti » on pitänyt rauhan Euroopassa viimeiset 65 vuotta. Mutta mainitsevatko he että Unioni ja sen vassalit kuuluvat Yhdysvalloille? Todellisuudessa, se on se mikä on pitänyt rauhaa yllä Länsi-Euroopassa, samalla kun pidetään kilpailua poissa NATO-vyöhykkeeltä. Onko välttämätöntä mainita esim. että Euroopan Unionin jäsenet tukivat eri puolia aikaisemmassa Jugoslaviassa ennen kuin ne yhdistettiin NATO:n taakse? Ja onko meidän huolehdittava siitä että kun niistä tulee jälleen itsenäisiä, Unionin jäsenet sitten alkaisivat riitelemään keskenään?

Palataksemme Kreikan tilanteeseen, asiantuntijat ovat helposti tuoneet esiin että tämä velka voi olla johtuvaa kansallisista ongelmista jotka ovat olleet olemassa Ottomanien valtakaudelta lähtien ja kuten myös yksityisten pankkien ja poliittisten johtajien aikaan saamaa. Lisäksi, tämä velka ei ole maksettavissa kuten eivät myöskään ole kaikkein kehittyneimpien valtioiden velat [6]. Joka tapauksessa, Ateena voisi helposti sovitella kokonaisuuden kieltäytymällä maksamasta vastenmielistä osaa velasta [7], jättämällä Unionin, ja liittoutumalla Venäjän kanssa, joka on Kreikalle historiallinen ja kulttuurillinen kumpaani ja ja paljon vakavampi sellainen kuin Brysselin byrokratia. Moskovan ja Pekingin halut investoida Kreikkaan ja luoda uusia kansainvälisiä instituutioita siellä on avoin salaisuus. Kuitenkin, Kreikan tilanne on huomattavasti monimutkaisempi sen ollessa NATO:n jäsen, koska liittoutuma järjesti sotilaallisen vallankaappaukset 1967, estääkseen Kreikkaa siirtymästä lähemmäksi Venäjää [8].